Suorituspaineita

Perjantaiväsymystä, sitä on tänään päällä. Tiedättekö sen tunteen, kun tuntuu ettei aika vaan mitenkään riitä kaikkeen, eikä oikeastaan edes jaksaisi tehdä puoliakaan niistä asioista? Tällä hetkellä tuntuu siltä. Tehtävälista tuntuu vaan kasvavan ja oma motivaatio asioiden suorittamiseen ei ole ihan sillä tasolla kuin pitäisi.

Lähdin äsken kiukkuisena saunaan. Olin kiukkuinen, sillä tuntui siltä että olisi ihan liikaa kaikkea muutakin tekemistä; kouluhommia, kotihommia, blogia, laatuaikaa miehen kanssa. Sauna on kuitenkin se yksi ja ainoa hetki viikosta, kun voin olla ihan kaikessa hiljaisuudessa, kuunnella kiukaan ritinää ja nauttia kylmästä oluesta saunan hämäryydessä. Suljin silmäni hetkeksi ja yritin hengittää syvään ja sysätä kaikki ajatukset hetkeksi sivuun.

Jostain syystä en kuitenkaan tänään saanut edes saunan ajaksi kunnolla ajatuksiani rauhoitettua. Päässä pyörii kaikki tekemättömät työt ja samaan aikaan syyllisyyden tunne siitä että tekisi mieli vaan laiskotella.

Olen suorittajaihminen, aina ollutkin. Haluan saada tietyt asiat hoidettua ja jos asioita jää tekemättä se häiritsee. Määrittelen itseni sitä kautta, että saan asioita tehtyä mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti. Se on välillä ihan hyvä ominaisuus, sillä ei ainakaan tule aina mentyä sieltä mistä aita on matalin. Se on kuitenkin myös tehokas keino kerätä itselleen ihan turhaa stressiä ja väsymystä.

Tällä hetkellä kouluhommat matelee hyvin hitaasti eteenpäin ja tänne blogiin tulee kirjoitettua omasta mielestä ihan liian vähän. Kodissa on säilynyt yleinen siisteys jokseenkin hyvin, sillä siivoan kaikki päivän aikana kertyneet sotkut aina illalla pois pojan mennessä nukkumaan. Silti tuntuu että joka paikka pursuaa tavaraa, papereita pitäisi mapittaa ja joillekin tavaroille pitäisi järjestää oma paikkansa.

Kaikesta tästä huolimatta aloin tänään haaveilemaan juoksemisen aloittamisesta pitkästä aikaa uudelleen ja myös salilla käymisestä. Olen jo vuosikaudet ajatellut osallistua Naisten kymppiin, mutta joka kerta se on sitten syystä tai toisesta jäänyt väliin. Nyt tuo tapahtuma osui silmään taas uudestaan, ja mieleni tekisi osallistua. Ilmoittautumisaikaa on vielä huhtikuun loppuun asti jäljellä…

Toisaalta urheilu voisi olla ihan hyvä tapa nollata stressiä, mutta toisaalta myös pelkään että siinä on taas lisää suorittamisen aihetta, kun aika on muutenkin kortilla. Jään siis vielä miettimään.

Sen verran muuten vielä kuulumisia täältä kotielämästä, että viimeisten parin viikon aikana täällä on alettu nousta seisomaan tukea vasten. Nyt ei sitten juuri muuta tehdäkään kun yritetään nousta jokaista tasoa vasten ja kahmitaan kaikki käsien ulottuvilla olevat tavarat lattialle, jee!

20160401_175158 (1)

Herätysten suhteen meitä myös vähän koetellaan, sillä parin viime viikon ajan täällä on herätty jo viiden maissa, niin arkena kuin viikonloppunakin. Naapurit varmasti arvostaa kun täällä on täysi huutokonsertti päällä jo heti varhaisesta aamusta. Nyt olisi tavoitteena saada pojan nukkumaanmenoa venytettyä kahdeksaan asti nykyisestä seitsemästä, jos sitten nukkuisi edes sinne aamukuuteen.

Jospa tänä viikonloppuna saisi kunnolla levättyä, niin jaksaisi taas paremmin ensi viikolla. Miten muuten teillä sujuu arjen kanssa tasapainottelu, löytyykö sieltä ruudun takaa lisää suorittajaihmisiä?

Continue Reading

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Otsikko mielestäni summaa aika hyvin viime viikon, ainakin kuvainnollisesti. Verta nähtiin vain pienessä skaalassa ja kyyneleetkin jäi tulematta, mutta nuo kaikki olisivat voineet olla mahdollisia. Viimeinen viikko on siis ollut melko raskas sekä henkisesti että fyysisesti.

Viime viikkoa edeltävä viikko lopetettiin tyylikkäästi oksennustaudissa, josta kärsittiin koko perhe loppuviikosta, onneksi sentään vuoropäivinä. Maanantaina taudin jälkeen oli aika heikko happi. Tuntui ettei kroppa kanna eikä ruokaa tehnyt yhtään mieli, vaikka itse tauti olikin jo ohitse. Sairaslomalle ei kuitenkaan auttanut jäädä, sillä maanantaina piti astella työnantajan kustantamalle vartijan peruskurssille.

Kurssi sinänsä oli mielenkiintoinen, vaikka se ei kyllä liity juuri lainkaan tuleviin työtehtäviini. Kortti kuitenkin tehtävissä vaaditaan, joten kurssin suorittaminen oli pakollista. Toisaalta kurssilla tuli esimerkiksi kerrattua hätäensiapua, joka ei koskaan mene hukkaan. Lakitekstiä sai myös päntätä, ja nyt on ainakin Laki yksityisistä turvallisuuspalveluista tullut tutuksi.

Edellisessä postauksessa mainitsin sosiaalisten tilanteiden pelostani. En pidä tilanteista joissa joudun olla vieraiden ihmisten kanssa ja saati vielä läheisissä merkeissä. Normaalissa luentotilanteessa se ei vielä ole häiritsevää, mutta täytyy kyllä sanoa että ensiapu- ja voimankäyttökoulutus olivat henkisesti aika paha paikka.

Kun makaat jumppasalin lattialla käsiraudoissa  ja odotat, että parisi tuskailee oikeanlaisia hallintaotteita tai rautojen käsittelyä painaen sinua samalla vasten lattiaa, ja huomaat muiden tehtävästä jo suoriutuneiden odottavan tuijotuksen, voin kertoa että viimeistään siinä vaiheessa alkaa ahdistus puskea päälle. Siitäkin kuitenkin selvittiin.

Loppuviikosta pääsin purkamaan ahdistustani patukankäyttökoulutuksessa. En ole koskaan ollut mielestäni kovinkaan hyvä missään lyömälajeissa, mutta tällä kertaa sain välittömästi kouluttajalta kehuja lyöntitekniikastani. Olin palautteesta todella yllättynyt, ja se kyllä kannusti treenaamaan täysillä loppuun asti. Myönteistä palautetta on aina kiva kuulla, ja pitäähän tällä asialla nyt vähän kehuskella!

Nyt olisi sitten todistus kurssin suorittamisesta taskussa, ja pysyvää korttia varten käyn vielä toisen koulutuksen myöhemmin keväällä. Kroppa pääsi tuosta kaikesta vääntämisestä yllättävän helpolla, lihasjumeilla ja muutamilla mustelmilla, mutta veikkaan että seuraava kurssi onkin sitten jo hieman rankempi.

Maanantaina tunnelma jatkuu oppimisen merkeissä, sillä aloitan työt uudessa kohteessa. Jännityksellä jään odottamaan, mitä viikko tuo tullessaan. 🙂

Continue Reading

Päiväkotiarkea ja uusia tuulia

Meillä on nyt muutama päivä takana uutta päiväkotiarkea. Tähän asti kaikki on sujunut tosi hyvin, oikeastaan paremmin mitä olin kuvitellut.

Poika on jäänyt aamuisin hyvillä mielin päiväkotiin, ehkä hieman hämillään, mutta ei ainakaan itkuisena. Iltapäivällä hakiessa siellä on myös ollut vastassa aurinkoinen pikkumies. Päiväkotihoitajien mukaan päivät on sujuneet hyvin, ruoka ja päikkärit on maistuneet normaaliin tapaan ja poika on leikkinyt iloisena muiden joukossa. Kuulemma pieniä apuhoitajia olisi jonoksi asti!

Iltaisin väsy on iskenyt vielä hieman tavallista aikaisemmin, joka oli kyllä ihan odotettavissa. Viimeistään seitsemään mennessä poika on yleensä jo unten mailla, joten kyllähän ne illat jäävät valitettavan lyhyiksi. Siitäkin on usein osa ajasta väsymyksestä johtuvaa kiukuttelua, eikä siis varsinaisesti mitään laatuaikaa. Uskon kuitenkin, että ne illatkin alkavat pikkuhiljaa helpottamaan sitä mukaa, kun poika tottuu päiväkotielämään ja ylipäänsä vähän kasvaa.

Ja nyt kun vihdoin oli arki asettumassa uusiin uomiinsa, niin eikös se ole muutoksia luvassa kuitenkin! Tämä mamma siis passitettiin ensi viikosta alkaen vartijakurssille (iik!), ja sen jälkeen koittaa uudet kujeet uudessa työkohteessa. Vaikka en työtehtäviltäni vartija olekaan, niin tämä uusi paikka kuitenkin edellyttää kurssin käymistä. Meikäläisestä saa siis jatkossa hyvän henkivartijan vaikka iltalenkille.

Vartijakurssia sinänsä odotan ihan mielenkiinnolla, mutta osittain myös vähän kauhunsekaisin tuntein. Kärsin jonkinlaisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta, ja erityisesti kammoan lähikontaktia tuntemattomien ihmisten kanssa. Ei siis tule todellakaan olemaan helppoa harjoitella jotain hallintaotteita tuiki tuntemattomien ihmisten kanssa, mutta kyllähän siitäkin on vain selvittävä. Olenhan suorittanut myös mm. ensiapukurssin, jossa jouduin yhtälailla asettumaan todella pahasti mukavuusalueen ulkopuolelle, ja silti olen vielä hengissä!

Tuo tieto uusista työtehtävistä on nyt muhinut päässäni jo hetken aikaa, ja odotan kyllä mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. Ainakin työtehtävät tulevat olemaan monipuolisempia ja työtahti nykyistä huomattavasti vilkkaampaa. Olen aina ollut myös ”tekijä-tyyppi” joten tietyllä tapaa kyllä sormet jo syyhyää päästä hektisempään rytmiin kiinni.

Isoin harmitus tuossa hommien vaihtumisessa on se, että olin juuri asettunut tänne nykyiseen paikkaani taloksi ja alkanut tutustumaan ihmisiin. Mutta elämä kuljettaa, ja sinne mennään mihin tie vie.

Löytyykö lukijoista kohtalontovereita noiden pelkojen suhteen? Miten te hallitsette ne tilanteet?

Ihanaa loppuviikkoa! 🙂

Continue Reading