Torstai on toivoa täynnä

Tämä viikko on mennyt eteenpäin aika väsyneissä tunnelmissa. Töissä ei ole tapahtunut juuri mitään, joten koko työpäivä on ollut aikamoista jumittamista. Kotona taas tilanne aivan päinvastainen. Kun töiden jälkeen on tehty ruokaa, lenkitelty, leikitty, pistetty poika nukkumaan ja siivottu asunto, on yleensä pitänyt vähintään pestä vielä koneellinen pyykkiä tai jotain muuta vastaavaa. Sen jälkeen olen rojahtanut väsyneenä sohvalle tai sänkyyn. Päivä toisensa jälkeen toistaa samaa kaavaa. Koulujuttuja olisi tehtäväksi jonoksi asti, ja tännekin olisi kiva välillä jotain raapustella. Päässä kuitenkin lyö aivan tyhjää eikä keskittymiskyky riitä mihinkään nettisurffailua kummempaan.

Yhtenä päivänä otin itseäni niskasta kiinni ja kävin töiden jälkeen koulun kirjastossa palauttamassa edellisiltä kursseilta hyllyyn jääneet kirjat. Niiden lainoja olen vaan epätoivoisesti uusinut kun en ole jaksanut lähteä kirjastoon. Harmi, kun ei se ole viikonloppuisin auki. Nyt lainoja ei saanut kuitenkaan enää uusittua joten kirjat oli pakko palauttaa. Koska aikaa poikani kanssa on arkisin muutenkin vähän, otin pojan mukaan.

En ollut kyseisen toimipisteen kirjastossa käynyt koskaan aiemmin, ja paikalle päästyä huomasin ettei hissillä pääse liikkumaan ilman avainta. Menin hakemaan sellaista vahtimestarilta, joka ei ollut paikalla. Noin 20 minuutin odottelun jälkeen todella kuumassa aulassa levottomaksi käyneen pojan kanssa vahtimestari lopulta ilmestyi ja sain avaimen hissiin. Pääsin palauttamaan kirjat ja tarkoituksena oli myös lainata pari jo alkaneen kurssin kirjaa, joista toisesta oli hyllyssä enää 1 kpl jäljellä. Kirjastossa ei ollut paikalla enää henkilökuntaa, joten menin lainausautomaatille. Juuri sen kyseisen kirjan kohdalla, joita oli vain se 1 kpl hyllyssä, automaatti ilmoitti ettei kyseistä kirjaa voi lainata ja että tulisi ottaa yhteys henkilökuntaan, argh! Yhtä kurssikirjaa köyhempänä lähdin kirjastosta kotia kohti, saas nähdä milloin jaksan raahautua sinne uudelleen ja miten tuon kurssin nyt käy kun kirjat ovat muutenkin kiven alla.

Pääkallokeleistä huolimatta liukastumisilta on ainakin toistaiseksi vielä vältytty, tosin olen työmatkoilla ja lenkillä pitänyt ”mummopiikkejä” eli kantanastoja kengissä. Vaikka etenkin sisätiloissa niillä kävellessä tuleekin aika mummofiilis, on silti melko mieltäylentävää kävellä liukkaita katuja pitkin itsevarmoin askelin, kun muut luistelee siinä vieressä. Suosittelen niitä kyllä kaikille, jotka vähänkään ulkoilee! Ihan loistokeksintö.

Ylihuomenna olisikin sitten pojan yksivuotiskekkerit. Tarkoituksena oli valmistautua hyvissä ajoin, niin ei tarvitse stressata ja kiirehtiä, mutta näinhän tässä taas kävi, että viimetippaan jää valmistelut. Yhden piirakan sain tosin leivottua pakkaseen, hurraa siitä.

Seuraavassa postauksessa kenties välähdyksiä viikonlopun tunnelmista, hauskaa loppuviikkoa!

 

Continue Reading

Yhdeksän vuoden yhteinen taival

Huomenna tulee kuluneeksi yhdeksän vuotta siitä, kun me mieheni kanssa pistimme hynttyyt yhteen. Näihin vuosiin on mahtunut kaikenlaista, kuten nyt voi varmaan kuvitellakin. On ollut iloa, onnea, surua ja kyyneleitä. Onnistumisen ja epäonnistumisen hetkiä.

Olemme vuosien varrella kasvattaneet aivan korvaamattoman tärkeän koirakaverin, sekä saaneet aikaan maailman upeimman pikkumiehen. Ollaan myös päästy näkemään maailmaa yhdessä, ja toivottavasti tulevaisuudessa päästään matkustelemaan vielä paljon lisää.

Olemme kasvaneet yhdessä ja molemmat olemme muuttuneet tässä vuosien varrella melkoisesti. Toisaalta tuntuu siltä, että aika on mennyt ihan hujauksessa eteenpäin. Toisaalta taas tuntuu, kuin oltaisi tunnettu jo ikuisuus.

Olimme seurustelleet vain puoli vuotta, kun päätimme muuttaa yhteiseen asuntoon. Osittain se tapahtui taloudellisena järkiratkaisuna, sillä molemmat olimme asuntoa vailla ja PK-seudulla hinnat ovat melko päätä huimaavia. Se oli hyppy tuntemattomaan. Tiedostimme molemmat, että se saattaa hyvinkin olla suhteemme kannalta huonoin mahdollinen ratkaisu. Toisaalta jos suhde olisi kaatunut liian varhaiseen yhteenmuuttoon, se tuskin olisi kestänyt pidempään muutenkaan. Tässä tapauksessa riskin ottaminen kannatti.

Persoonina olemme ehkä niin erilaisia kun vaan voimme, mutta toisaalta silti jollain tavalla hyvinkin samanlaisia. Itse olen melko tasainen luonne, kun taas mieheni on välillä hyvinkin temperamenttinen.  Sitten toisaalta olemme molemmat samanlaisia kotihiiriä, ja meillä on ihan omanlaista hassuttelua ja huumoria. Erilaisuuksista syntyy tasapaino, ja se klisee toistensa täydentämisestä pitää mielestäni aika hyvin paikkansa.

Olen pyrkinyt itse parisuhteessa ja elämässä yleensäkin keskittymään niihin hyviin ja positiivisiin asioihin, eikä takertumaan kaikkiin pikkuvirheisiin. Jokaisesta asiasta löytää virheitä ja ärsytyksenkohteita aina halutessaan, ja uskon että sellainen vain ruokkii negatiivisuutta. Jos päätät olla raivostumatta jokaisesta pikkuasiasta ja keskittyä itse siihen olennaiseen, voit huomata ottavasi asiat paljon kevyemmin jatkossakin. Itselläni tämä toimii, sillä miksi tuhlaisin aikaa ja energiaa pelkkään ärsyyntymiseen? Ei sillä, ettenkö silti välillä hermostuisi ihan pikkujutuista. Asenne kuitenkin ratkaisee tässäkin asiassa paljon.

Meidän perheessä osataan myös pyytää anteeksi. Riitely on tervettä ja uskallanpa väittää, että terveessä parisuhteessa sitä tarvitaan. Mutta sen jälkeen pitää tilanteen mukaan osata pyytää myös anteeksi. Itseltänihän tämä ei tule ihan niin luonnostaan, mutta olen ottanut miehestäni mallia siinä asiassa tässä vuosien varrella.

Vaikka meidän arki on täydellisen epätäydellistä, ja toisinaan aika kaoottista, niin silti en olisi valmis siitä myöskään luopumaan. Asiat on oikeastaan aika hyvin, joten toivottavasti näitä yhteisiä vuosia on tulossa vielä paljon lisää.

Muistakaa nauttia ihan niistä pienistäkin hetkistä, sillä niistähän se arki koostuu. Ja ensi kerralla kun tekee mieli taas valittaa, niin mieti, olisiko niin kamalaa antaa joskus vaan asian olla?

Ilon ja onnentäyteistä arkea teille kaikille!

Continue Reading

Uutta arkea

Nyt olisi viikko uutta arkea takanapäin. Aloitin siis maanantaina työt uudessa työpisteessä ja mieheni on ollut kotona pojan kanssa.

Kaikki on mennyt oikeastaan yllättävän hyvin sekä kotona että töissä, mutta täytyy kyllä sanoa, että olen aika väsynyt. Toisaalta siihen nähden, että olen herännyt joka aamu klo 4.30-5.00 sekä vielä pojan levottomien yöunien takia noin tunnin parin välein, olen jaksanut kummallisen hyvin. Silmät on kuitenkin alkaneet tuntumaan raskailta jo yhdeksän aikaan illalla, joten kaikki ylimääräinen tekeminen on jäänyt kyllä minimiin.

On hämmästyttävää miten hyvin mieheni on hypännyt vieraisiin saappaisiin arkea pyörittämään, voin sanoa että olen hänestä hyvinkin ylpeä. Kokoajan enemmän liikkeelle aktivoituvan yksivuotiaan kanssa ja vähän liiankin herkästi huutoon ulvomalla reagoivan koiran kanssa se kotona oleminen ei aina ole mitään herkkua.

Itselläni puolestaan oli yllättävän helppoa palata takaisin töihin, vaikka se päätös olikin pakkoratkaisu. Olin valmistautunut vetistelemään koko ensimmäisen päivän, ja huolehtimaan miten siellä kotona menee, mutta yhtäkään kyyneltä en tirauttanut. Ensimmäistä työpäivää edeltävänä iltana sainkin kyllä kunnon henkisen romahduksen, mutta siitäkin selvittiin.

Perjantaina onnistuin saamaan neuvola- ja hammaslääkärikäynnin aikana aivan jäätävän migreenin, mutta onneksi olin jo sopinut etukäteen etten palaa iltapäiväksi takaisin töihin. Kovasti odottamani saunavuoro jäi siis välistä ja sänky kutsui jo puoli seitsemältä. Toisaalta sainpahan nukuttua viikon aikana kertynyttä univelkaa hyvin pois. Migreenikin hellitti lauantaiaamun aikana, joten lauantai ei mennyt ihan hukkaan.

Viikko huipentui tänään lauantaina, kun poika täytti 1 vuotta. Juhlimme sitä perheen ja kummien kanssa vasta parin viikon päästä, sillä arvelin että voisin olla vähän liian väsynyt järjestämään juhlia ensimmäisen työviikon päätteeksi. Pikkumies puolestaan on juhlinut syömällä ensimmäistä kertaa meidän kanssa samaa ruokaa, leikkimällä duploilla sekä kylvyssä polskimalla ihan hervottoman naurun kera. Mitäs muuta sitä voisi yksivuotias toivoakkaan.

 

 

Continue Reading

Ihana kamala maanantai

Tänään jo heti herätessä tuntui siltä, että tarvitsen kofeiinitipan suoraan suoneen normaalin aamukahvin sijaan. Poika heräsi tuntia aikaisemmin kuin normaalisti, joten oltiin kuudelta jo ylhäällä.

Aamu meni pitkälti huudon säestämänä, mutta nyt meillä on opittu myös kiljumaan. Kaikki varmasti tietää sen järkyttävän, korvia särkevän pienen lapsen korkean kiljumisen, joka ruokakaupoissa ja julkisissa liikennevälineissä kasvattaa otsaan pienen ylimääräisen ulokkeen, tai vähintäänkin pukkaa tuskanhikeä pintaan. Se on meillä nyt kova juttu.

Unikoulupostauksessa jo mainitsinkin, että meidän koira alkaa ulvomaan useimmiten kun lapsi itkee. Ulvomisvaistoa pukkaa esiin myös kun lapsi huutaa tai kiljuu. Poika myös huomasi itsekin, että kiljumalla saa aikaan koirastakin ääntä. Siispä täällä on kiljuttu ja ulvottu aivan urakalla. Anteeksi naapurit, leivon teille vaikka pipareita jouluksi.

20151123_083626

Aamulenkki pikkupakkasella rauhoitti kivasti tunnelmaa, lukuun ottamatta heti ensimmäisen nurkan takaa tullutta koiran arkkivihollista, jonka seurauksena sain sitten raahata 13-kiloisen nelivedon väkisin korttelin päähän. Tie oli täynnä mustaa jäätä, joten se olikin melkoista luistelemista rattaiden kanssa.

Vanhempainvapaalla  ollessa maanantai ei ole pitkään aikaan tuntunut maanantailta, mutta tänään se tuntui. Onneksi kuitenkin maanantai on vaan kerran viikossa.

Continue Reading