Yhdeksän vuoden yhteinen taival

Huomenna tulee kuluneeksi yhdeksän vuotta siitä, kun me mieheni kanssa pistimme hynttyyt yhteen. Näihin vuosiin on mahtunut kaikenlaista, kuten nyt voi varmaan kuvitellakin. On ollut iloa, onnea, surua ja kyyneleitä. Onnistumisen ja epäonnistumisen hetkiä.

Olemme vuosien varrella kasvattaneet aivan korvaamattoman tärkeän koirakaverin, sekä saaneet aikaan maailman upeimman pikkumiehen. Ollaan myös päästy näkemään maailmaa yhdessä, ja toivottavasti tulevaisuudessa päästään matkustelemaan vielä paljon lisää.

Olemme kasvaneet yhdessä ja molemmat olemme muuttuneet tässä vuosien varrella melkoisesti. Toisaalta tuntuu siltä, että aika on mennyt ihan hujauksessa eteenpäin. Toisaalta taas tuntuu, kuin oltaisi tunnettu jo ikuisuus.

Olimme seurustelleet vain puoli vuotta, kun päätimme muuttaa yhteiseen asuntoon. Osittain se tapahtui taloudellisena järkiratkaisuna, sillä molemmat olimme asuntoa vailla ja PK-seudulla hinnat ovat melko päätä huimaavia. Se oli hyppy tuntemattomaan. Tiedostimme molemmat, että se saattaa hyvinkin olla suhteemme kannalta huonoin mahdollinen ratkaisu. Toisaalta jos suhde olisi kaatunut liian varhaiseen yhteenmuuttoon, se tuskin olisi kestänyt pidempään muutenkaan. Tässä tapauksessa riskin ottaminen kannatti.

Persoonina olemme ehkä niin erilaisia kun vaan voimme, mutta toisaalta silti jollain tavalla hyvinkin samanlaisia. Itse olen melko tasainen luonne, kun taas mieheni on välillä hyvinkin temperamenttinen.  Sitten toisaalta olemme molemmat samanlaisia kotihiiriä, ja meillä on ihan omanlaista hassuttelua ja huumoria. Erilaisuuksista syntyy tasapaino, ja se klisee toistensa täydentämisestä pitää mielestäni aika hyvin paikkansa.

Olen pyrkinyt itse parisuhteessa ja elämässä yleensäkin keskittymään niihin hyviin ja positiivisiin asioihin, eikä takertumaan kaikkiin pikkuvirheisiin. Jokaisesta asiasta löytää virheitä ja ärsytyksenkohteita aina halutessaan, ja uskon että sellainen vain ruokkii negatiivisuutta. Jos päätät olla raivostumatta jokaisesta pikkuasiasta ja keskittyä itse siihen olennaiseen, voit huomata ottavasi asiat paljon kevyemmin jatkossakin. Itselläni tämä toimii, sillä miksi tuhlaisin aikaa ja energiaa pelkkään ärsyyntymiseen? Ei sillä, ettenkö silti välillä hermostuisi ihan pikkujutuista. Asenne kuitenkin ratkaisee tässäkin asiassa paljon.

Meidän perheessä osataan myös pyytää anteeksi. Riitely on tervettä ja uskallanpa väittää, että terveessä parisuhteessa sitä tarvitaan. Mutta sen jälkeen pitää tilanteen mukaan osata pyytää myös anteeksi. Itseltänihän tämä ei tule ihan niin luonnostaan, mutta olen ottanut miehestäni mallia siinä asiassa tässä vuosien varrella.

Vaikka meidän arki on täydellisen epätäydellistä, ja toisinaan aika kaoottista, niin silti en olisi valmis siitä myöskään luopumaan. Asiat on oikeastaan aika hyvin, joten toivottavasti näitä yhteisiä vuosia on tulossa vielä paljon lisää.

Muistakaa nauttia ihan niistä pienistäkin hetkistä, sillä niistähän se arki koostuu. Ja ensi kerralla kun tekee mieli taas valittaa, niin mieti, olisiko niin kamalaa antaa joskus vaan asian olla?

Ilon ja onnentäyteistä arkea teille kaikille!

Continue Reading

Se ihan ensimmäinen blogipostaus

Lukeeko sitä kukaan? Mitä jos en keksi siihen tarpeeksi sisältöä? Mistä löydän sille aikaa? Tällaisia kysymyksiä monien muiden joukossa on pyörinyt päässäni viimeiset puoli vuotta, kun ajatus blogin kirjoittamisesta tuli mieleeni. Päätin silti tarttua härkää sarvista ja toteuttaa tämän ajatuksen vihdoin, eihän tässä voi kuitenkaan hävitä mitään.

Olen siis kolmenkympin kynnyksellä oleva äiti, vaimo, liiketalouden tradenomi-opiskelija, ja tammikuussa työelämään hoitovapaalta palaava kohde-esimies. Perheeseeni kuuluu aviomies, tammikuussa 2015 syntynyt poika sekä jokseenkin omalaatuisen luonteen omaava koira. Ruuhkavuosien lähtöporteilla ollaan, ja yritetään pysyä kyydissä mukana!

Blogi tulee sisältämään kaikkea mikä sattuu elämässäni juuri sillä hetkellä olemaan ajankohtaista, joten sisältö saattaa vaihdella paljonkin. Tervetuloa lukemaan!

Continue Reading