Luuta ja nahkaa

Olen ollut jo pienen tovin kehoni kanssa pienessä kriisissä. Mietin ensin pitkään viitsinkö edes kirjoittaa aiheesta, mutta toisaalta tämä aihe koskee varmasti monia muitakin naisia, joten miksipä ei.

Raskausaikana ja oikeastaan jo ennen sitä aloin miettimään raskauden tuomia muutoksia kehoon ja henkisesti valmistautumaan siihen, ettei se olisi raskauden ja imetyksen jälkeen enää entisensä. Olin aivan varautunut siihen, että raskauden jälkeen minulla on vähintään muutama kilo ylimääräistä, tai edes sellainen pieni pömppömaha. Varauduin siihenkin, että imetyksen jälkeen rinnoista ei ole enää jäljellä kuin tyhjät pussit ja  vatsassa ja reisissä olisi raskausarpia.

Nyt on kulunut kohta vuosi ja neljä kuukautta synnytyksestä ja 5-6 kuukautta imetyksen lopettamisesta, eikä minusta ole enää mitään jäljellä. Tuntuu että kehoni on pelkkää luuta ja nahkaa, vain varjo entisestä. Ennen ihan hyvän rintavarustuksen tilalla on kaksi nahkarukkasta. Vaatteet eivät näytä päälläni hyvältä, ellen pue niitä kerroksittain ja kesävaatteissa kekkuloiminen ahdistaa. Ruokahaluni on edelleen tallella ja entisellään, mutta ilmeisesti kehoni vaan kuluttaa kaiken mitä syön ja ehkä vähän enemmänkin.

On ehkä helppoa sanoa se näin kokematta, mutta olisin ehkä ottanut mieluummin ne pari ylimääräistä kiloa. Muodokas on mielestäni kauniimpaa kuin olla täysin muodoton. Hyvänä puolena voin sanoa sen, että yhden yhtä raskausarpea en saanut, olkoon sillä nyt sitten mitään merkitystä tai ei.

Olen aina ollut hyvin pienikokoinen, mittaa alle 160cm ja paino ei ollut ennen raskautta noussut koskaan yli 43 kilon. En ole koskaan kärsinyt mistään syömishäiriöstä, vaan ilmeisesti minulla on vain hyvät geenit ja vilkas aineenvaihdunta, sillä pystyn syömään todella paljon saamatta yhtään lisäkiloja.

Tiedän, että tässä vaiheessa varmasti moni saattaa ajatella että olen pinnallinen, kun mietin ulkonäköä. Moni varmaan ajattelee myös, että kaikki kehon muutokset kuuluu raskauden jälkeiseen elämään oleellisena osana, eikä niitä pidä hävetä tai harmitella. Siinä olenkin osittain samaa mieltä, mutta toisaalta olen myös sitä mieltä että oman kehonsa kanssa pitää olla sinut ja kaikkien pitää voida hyvin omassa kropassaan.

Näiden ajatusten pohjalta ei varmaan auta muu kun alkaa liikkumaan niin, että kroppa pääsee kehittymään parempaan suuntaan, ja syödä vaan helkkaristi lisää. Lisätään se siis to do –listalle, ja kurkataan joskus myöhemmin onko saatu aikaan mitään tuloksia.

Jos muilla lukijoilla on ollut samankaltaisia ongelmia, ja varsinkin jos olette ne jollain tavalla jo ratkoneet, niin mielelläni kuulen niistä lisää! 🙂

Continue Reading

Ajatuksia imetyskohusta

Ajattelin ensin olla kokonaan ottamatta kantaa tähän Teri Niitin aiheuttamaan imetyskohuun, mutta jostain syystä muutinkin mieleni.

En itse ole koskaan ollut mikään julki-imetyksen kovaääninen kannattaja, joskaan ei minua ole pahemmin häirinnyt sellaisen näkeminen julkisella paikalla. Mielestäni tilannetaju on tässä kuitenkin paikallaan, sekä imettäjällä että kanssaihmisillä.

Imetyksen voi tehdä halutessaan hyvinkin diskreetisti, kiinnittämättä muiden huomiota asiaan juuri lainkaan. Tietenkin on sitten eri asia, jos ollaan niin kovin julki-imettäjiä, ettei kiinnosta edes yrittää peitellä paikkoja vaan lyödään tissit tiskiin oikeen ryminällä. Tällaisia tapauksia on kuitenkin nähdäkseni hyvin vähän.  Ja paikkojen peittelemisellä en nyt tarkoita välttämättä edes huivia tai harsoa, vaan ylipäänsä sitä, ettei koko rintaa tarvitse pitää siinä näkyvillä, eihän se ole imetyksen kannalta millään tavalla välttämätöntä.  Jos vielä siinä vaiheessa asia jotakin kovasti häiritsee, voi mielestäni tämä mielensäpahoittaja olla sitten tuijottamatta. Miksi muuten edes pitää tuijottaa?

Juuri oman lapsen imetyksen lopettaneena on tästä aiheesta ehtinyt kertyä vuoden verran omakohtaista kokemusta. Itse välttelin julkisilla paikoilla imetystä viimeiseen asti, mutta oli joitakin tilanteita joissa valitsin sen huutavan vauvan sijaan mieluummin imetyksen. Veikkaan, että tässäkin asiassa kanssaihmiset olivat varmasti kanssani samalla linjalla. Oma vauvani kun ei ole koskaan pulloa huolinut, joten nälän tullessa oli imetys ainoa vaihtoehto.

Julkisella paikalla yritin pääasiassa hakeutua johonkin suojaisaan tai syrjäisään paikkaan. Tässäkin asiassa olin lähinnä itsekäs, halusin olla rauhassa ihmisvilinältä ja mahdollisilta katseilta, sekä antaa vauvalle ruokailurauhan.

Muistan yhden tilanteen, jossa jouduin valitsemaan epäsiistin vessakopin ja julkisella paikalla olevan sohvan välillä. Valitsin sohvan. Peittelin tilannetta huivin avulla saadakseni pojan keskittymään hälinän sijaan syömiseen. Ymmärrän kuitenkin, ettei kaikki lapset viihdy kuumassa huivin tai harson alla. Mutta ymmärtääköhän muut, ettei se nuhjuinen vessakoppikaan ole kovin mieluinen vaihtoehto? Saati sitten, jos vauva syö puoli tuntia kerrallaan ja vessaan olisi jonoa…

Ja vielä siihen alkuperäiseen aiheeseen palaten, mielestäni on törkeää ottaa ihmisistä salaa kuvia ja ladata ne sitten haukkujen kera sosiaaliseen mediaan. Varsinkin tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt tajuta, ettei tainnut äidillä olla paljonkaan vaihtoehtoja, lentokoneesta kun ei ihan noin vain poistuta…

Ei mulla sitten muuta.

Continue Reading