2-vuotiaan elämää

Tammikuussa meillä vietettiin pikkumiehen 2v-synttäreitä. On ollut aika huikeaa nähdä miten paljon pieni ihminen voi kahdessa vuodessa kehittyä.

Vielä ensimmäiseen ikävuoteen asti tuo minimies oli todella rauhallista sorttia. Kävelemään lähdettiin vasta viime juhannuksen tienoilla, mutta sen jälkeen ei ole vauhti pysähtynyt lainkaan! Oikeastaan vasta nyt alkaa tuo pieni herra olemaan juurikin sellainen, kun olin kuvitellut hänestä tulevankin – vilkas ja iloinen pieni poika, jolla on aina pilke silmäkulmassa.

2 vuotta on samalla hieno ja todella raivostuttava ikä. Tässä vaiheessa ainakin meillä on opittu jo hurjan paljon sanoja ja lauseita, ja juttua tulee ihan taukoamatta. Jatkuvasti on vauhti päällä ja akrobaattisia taitoja pitää testailla milloin missäkin – usein huonolla menestyksellä.

Taapero haluaisi usein auttaa ja tehdä asiat itse, mutta melko alkeellisilla taidoilla vaikkapa murojen kaataminen kuppiin voi olla melko fiasko. Sitäkin on kokeiltu… Vaikka eihän sitä opi jos ei harjoittele, eikö niin?

Rattaissa istuminen on tylsää ja välillä sinne joudutaan menemään raivareiden kera, jos on kiire tai äitiä ei miellytä pikkuherran reittivalinnat. Myöskään kaupan kärryissä ei olisi enää yhtään kiva istua, paitsi niissä järkyttävissä autokärryissä mihin epätoivon hetkellä poikani kerran laitoin. Sen jälkeen niiden perään on alettu vinkumaan jo autossa matkalla kauppaan ”AUTOKÄRRYT, AUTOKÄRRYT – ON VAPAANA – AUTOKÄRRYT”. Niissä on vaan rasittavan pieni säilytystila jonka lisäksi ne on järkyttävän pitkät ja hankalat työntää. Odotan innolla sitä vaihetta kun lapsi suostuu joko laiskuuttaan istumaan niissä kärryissä tai kulkee mukana vetämättä hyllyistä kaikkea mihin ylettää.

Ruokaillessa syöttötuoli on jo vaihdettu juniorituoliin, ja lusikan lisäksi käyttöön on otettu haarukka. Yritin aluksi tarjota pojalle muovisia haarukoita, mutta nekään ei enää kelpaa. Essu ja ruokalappu on myös ihan vauvoille, eikä niitä saa puettua päälle aiheuttamatta ihan järkyttävää taistelua.

Päiväkodissa on kuulemma pinnasänky vaihtunut tavalliseen sänkyyn, ja odotan kauhulla sitä kun se joudutaan vaihtamaan meilläkin. Tällä hetkellä se on ainoa paikka missä se pysyy paikallaan! Olin ajatellut pitää pinnasänkyä niin kauan kun mahdollista, mutta kai se pitää vaan kohta vaihtaa. Onni on, ettei sieltä olla yritetty vielä kiivetä pois. Vielä. Mahtaako pikkumies pysyä tavallisessa sängyssään vai tuleeko sieltä aina pois uudelleen ja uudelleen? Jännityksellä jäämme odottamaan…

Edellä mainittujen lisäksi ei pidä unohtaa täysin puskista tulevia itkupotkuraivareita tai sitä kun ensin pyydetään jotain eikä sitten halutakaan, ja siitäkin pitää tehdä iso numero. ”BANAANIA! EI HALUU BANAANIA! BANAANIA!” Kaikki tämä koiran tunteikkaan ulvonnan säestämänä.

Raivareita tai ei – en silti vaihtais tätä pikkumiestä mihinkään. <3

Minkälaisia kokemuksia teillä on kaksivuotiaista ja millaisilla keinoilla niistä on selvitty? Kertokaa omat kokemukset kommentteihin!

Continue Reading

Hyvästi, tutti!

Nyt on kulunut viikko siitä, kun päätin ottaa pojalta tutit pois käytöstä. Meillä ei ole tutteja syöty päivisin oikeastaan koskaan, vaan se on ollut aina vain nukkumiskäytössä. Ajattelin että tuo vieroittaminen sujuisi varmaan helpommin, mitä aikaisemmassa vaiheessa sen tekee, joten päätin että nyt olisi hyvä hetki.

Halusin toteuttaa tämän tutista erkaantumisen lomani aikana muutamastakin eri syystä. Olin varautunut siihen, että nukkuminen tai vähintäänkin nukkumaan meneminen olisi levotonta ja öistä saattaisi tulla katkonaisempia jos lapsi ei herätessään osaisikaan nukahtaa kunnolla ilman tuttia. Ajattelin myös että lapsen on helpompi opetella päiväunilla nukahtamaan ilman tuttia, kun vieressä ei ole niitä päiväkodin muita lapsia tutti suussa. Tutin ehtii myös ehkä ”unohtaa” tässä muutaman lomaviikon aikana, jotka meillä on vielä edessä, joten ehkä se tutin kaipuu ei tule siellä päiväkodissakaan enää takaisin.

20160811_192242

Ensimmäisenä iltana pojan nukuttamiseen meni noin puoli tuntia, joka on siis huomattavasti enemmän aikaa kuin aikaisemmin. Yleensä nukkumaan mennessä on riittänyt että olen laulanut unilaulun, ja poika on jäänyt tutti suussa sänkyynsä nukahtamaan kun poistun huoneesta. Tällä kertaa sängyssä riekuttiin koko laulun ajan pystyssä, ja höpöteltiin niitä näitä. Lopulta poika höpötteli itsensä uneen sen kummemmin tuttia huutelematta. Seuraavat illat ovat toistaneet aika pitkälti samaa kaavaa, toisinaan on mennyt hieman pidempään ja toisinaan tuo nukahtaminen on ollut nopeampaa. Poika ei kuitenkaan yleensä malta jäädä nukahtamaan itsekseen, vaan minun täytyy jäädä huoneeseen kunnes hän nukahtaa.

Yöt ovat menneet todella vaihtelevasti. Meitä on kiusannut todennäköisesti tuloillaan olevat poskihampaat ja mahdollisesti siihen liittynyt kuume ja yleinen ärtyneisyys. Ajankohta ei siis ehkä sittenkään ollut paras mahdollinen tähän projektiin, mutta mistäpä sitä olisi voinut tietää! Kaksi yötä meillä meni ihan muutaman tunnin yöunilla, jatkuvasti heräillen ja uudelleen nukahtamisessa kesti pitkään. Päätin aina aamuyöllä siirtyä pojan viereen lattialle nukkumaan, kun en jaksanut seistä sängyn vieressä tai raahautua jatkuvasti ylös omasta sängystä. Nyt pari viime yötä täällä ollaan taas jälleen nukuttu, vain kerran on yöllä herätty ja silloin on nukahdettu suhteellisen nopeasti uudelleen.

Tuttia ei olla kertaakaan huudeltu, ja juhlallisesti kaikessa hiljaisuudessa heitin ne tänään roskikseen. Julistan vieroitusprojektin päättyneeksi, JES!

Nyt vielä odotellaan johtuuko tuo päivisin tapahtuva kiukuttelu ja huutaminen niistä hampaista vai nostaako sieltä alkava uhmaikä päätänsä. 😉

Minkä ikäisenä teillä vieroitettiin tutista ja minkälainen prosessi siitä seurasi? Menikö se helposti vaiko kenties vaikeimman kautta? Kertokaa kokemuksia!

 

Continue Reading